Olen kuunnellut ja lukenut paljon tietokirjoja loppuunpalamisesta ja neuropsykiatrisista teemoista viimeisen puolen vuoden aikana. Tänä aikana on noussut kolme kirjaa, joiden avulla tunnen itseäni vielä paremmin, ja joita haluaisin hehkuttaa kaikille. Ja näinhän ajattelin tässä tehdä.
Tällä hetkellä olen lopettelemassa Tunna Milonoffin kirjaa Liekki. Tunna pureutuu syvälle hänen taustaansa ja osin tuntui kuin olisin tirkistellyt paikkoihin Madventuresin bäkkärillä, jonne mulle ei kuuluisi olla pääsyä. Mun ikäluokan pojat ja miehet on pitäneet Tunnaa ja Rikua idoleinaan ja esikuvinaan, ja minä olen viettänyt nuoren aikuisuuteni miesten kanssa, jotka halusivat olla kuin Tunna tai Riku. Tuntuu, että samalla kun kirjan kautta tutustun Tunnaan enemmän, ymmärrän myös noita entisiä heilojani enemmän, ja sitä kautta itseäni. On hienoa päästä kuulemaan ajatuksia tyypiltä, jonka taide on vaikuttanut välillisesti omaan elämääni niin paljon.
Tunnan kirja pohtii paljon työperäistä uupumista ja yhteisöä, ja löysin sitä kautta paljon ymmärrystä omaan uupumiseeni. Oma uupumiseni ei ole puhtaasti työperäistä, mutta sain paljon ajatuksia siitä millainen voisi olla kestävä työelämä minulle ja mitkä työpaikalla olevat asiat ovat olleet minulle ongelmallisia ja johtaneet siihen, että olen palanut loppuun. Vaikka viihdyn paljon yksin, minullakin on tarve kuulua porukkaan. Vaikka teen töitä kotoa etänä, kaipaan silti yhteisöllisyyttä. Työelämässä minulle on raskasta se, että en voi luottaa näiden ihmisten olevan yhteisönäni aina. Kaipaan paljon sitä, että voisin luottaa asioiden pysyvyyteen. Jotkut ihmiset vanhoista työpaikoista ovat jääneet elämääni vieläkin ja joihinkin olen tutustunut uudestaan, josta olen todella kiitollinen, mutta olen myös etsinyt pysyvää yhteisöä johon kokisin kuuluvani. Työpaikalla tapahtuvat muutokset ja sen työympäristöön tuoma väistämätön epävarmuus väsyttävät ja pelottavat. Aivoni kokevat sen uhkana yhteisölle. Minun aivoni kaipaavat luottamusta siihen, että joku asia on pysyvää ja voisin heittäytyä siihen. Koska tällaista nyt lähtökohtaisesti ei ole työelämässä, eikä oikein missään muuallakaan, olen etäännyttänyt itseäni niin työpaikalta kuin muista ihmisistä. Ihminen oppii välttämään kipua, ja olen tiedostamattani koittanut etäännyttää itseni työelämästä, sillä muutoksen aiheuttama epävarmuus pelottaa ja sattuu. Ja koska olen sulkeutunut itseeni ja eristäytynyt, olen tuntenut itseni työelämässä vielä yksinäisemmäksi.
Isoin anti Tunnan kirjassa minulle oli kuitenkin se, että ajatuksemme ovat vain ajatuksia. Ajatukset eivät ole oikeassa tai väärässä, ne ovat vain ajatuksia. Minullakin on tuhansia ajatuksia päivässä. Ajattelen usein ajaessa, ja sillä hetkellä en pysty kirjoittamaan ajatuksia ylös. On ollut iso tehtävä oppia, että jokainen ajatus ei ole tarttumisen arvoinen, eikä jokaista nerokkaalta tuntuvaa ajatusta tarvitse kirjoittaa ylös. Jokaista ajatusta ei tarvitse viedä pidemmälle. Ajatukset vain ovat, ja niiden voi antaa olla. Niiden pohjalta ei tarvitse toimia, eikä niiden tarvitse vaikuttaa kaikkeen. Ja ajatuksemme ovat vain ajatuksia. Ne eivät ole faktoja, eivätkä pohjaudu muuhun kuin omaan subjektiiviseen kokemukseemme. Olen monesti ollut kateellinen niille ihmisille, jotka luottavat omiin ajatuksiinsa sokeasti. Tunnan kirja muistutti kuitenkin, että heidänkin ajatuksensa ovat vain ajatuksia, ja “vaikka uskot itseesi, voit silti olla aivan paska.” En tietoisesti meditoi, mutta ajaessa tai käsitöitä tehdessä olen opetellut päästämään ajatuksista irti. Katsomaan niiden virtaa ilman, että niihin on pakko tarttua.
Toinen kirja, joka on vaikuttanut minuun kovasti on Eeva Kolun Korkeintaan Vähän Väsynyt. Sitä kirjaa kuunnellessa tuntui kuin lukisi omia ajatuksiani, jotka eivät olleet vielä täysin muodostuneet. Joissain kohdin tuntui, että Eeva puhui suoraan minulle ja muutaman kerran jopa täydensi lauseita, joita en ollut saanut ajateltua loppuun. Eevan kirja tuntui henkilökohtaiselta ja siitä on hankala kirjoittaa, koska kirja osui jonnekin niin syvälle, että en oikein edes aviomiehelleni osaa aina paljastaa niitä paikkoja, ja niiden avaaminen netissä kaikille, jotka tänne sattuvat itsensä löytämään tuntuu ahdistavalta. Halusin kuitenkin mainita kirjan, koska se on erinomainen kuvaus minunkaltaisten ihmisten uupumisesta.
Eeva Kolun kirja antoi minulle konkreettisia ideoita, miten muuttaa arkeani vähemmän väsyttävään. Olen laittanut puhelimestani KAIKKI notifikaatiot pois päältä. Minä häiriinnyn pienistäkin äänistä, ja puhelimen kanssa olen kokoajan odotustilassa. Odotan sieltä tulevaa merkkiä, viestiä, ääntä tai tietoa. Olen päättänyt valita milloin minä olen saatavilla. Minä päätän itse milloin reagoin johonkin. Jos jollain on akuuttia asiaa, niin osannee soittaa minulle. Jos ei soita, niin sähköpostilla tai viestillä tulevat asiat saavat odottaa siihen, että minulla on aikaa vastata niihin. Olen ilokseni huomannut, että yhä useammin kadotan puhelimeni useaksi tunniksi ja se ei aiheuta ahdistusta. Puhelin on työväline ja apuväline kommunikaatioon ja tekemiseen, ei sen enempää.
Eniten minuun vaikuttanut kirja on Laura Wathénin Ai Se Olikin ADHD. Tuo kirja muutti elämäni, enkä sano tätä hyperbolisesti vaan kirja herätti minut tavalla, jota voisin melkein verrata uskonnolliseen heräämiseen. Se korjasi tarpeeni saada diagnoosi lääkäriltä, vaan opetella elämään elämää, joka sopii mun aivoille. Elämää, jossa mä en toistuvasti polta itseäni loppuun. Elämää, jossa mun osaaminen ja taidot saa loistaa, enkä elämää jossa koitan olla joku muu kuin olen.
On vaikea edes selittää miten iso vaikutus Laura Wathénin kirjalla oli. Kirja veti maton mun jalkojen alta ja osoitti, että maton alla onkin lattia. Kirja näytti mulle, että on mahdollista elää elämää, jossa mulla ei ole kokoajan paha olla. Mun ei tarvitse yrittää mahtua mihinkään muottiin. Ei nepsymuottiin tai neurotyypilliseen muottiin. Mä voin vaan olla minä. Ja kolmen vuoden terapian avulla on alkanut hahmottua kuka se minä olen.
Lauran kirja avasi täyden uuden vaiheen elämässäni. Olen koko elämäni etsinyt auktoriteettia kertomaan kuka ja mikä minä olen, ja mitä minä tarvitsen. Olen väheksynyt omaa osaamistani jopa itsestäni ja luottanut sokeasti siihen, että opettaja, lääkäri, psykiatri, psykologi, pomo tai joku muu tietää paremmin kuin minä. Kirja herätti minut tajuamaan, että minä olen itseni asiantuntija. Psykiatri on psykiatrian asiantuntija, psykologi psykologian ja minä tiedän oman elämäni ja kokemukseni paremmin kuin kukaan muu. Terapiassa olin jo aiemmin tajunnut, että kun terapeutti kysyy minulta kysymyksiä, hän haluaa minun miettivän niitä. Olin kohdellut terapeutin kysymyksiä kuin tietokilpailua, jossa nopeasti vastaaminen oli tärkeää. Olin käynyt terapiassa yli kaksi vuotta ennen kuin tajusin, että terapeutti ei halunnut nopeaa vastausta vaan halusi minun miettivän asiaa mihin hän kohdisti kysymyksensä. Laura Wathénin kirja syvensi tätä ajatusta, ja on auttanut pysähtymään omien tarpeiden äärelle. Miltä kehossani ja mielessäni tuntuu.
Tämä mennyt viikko on ollut täynnä merkittäviä merkkipaaluja. Sain diagnoosin ja kolmen vuoden psykoterapiatyöskentely loppui. Sain uuden lääkityksen kokeiluun. Olen mielessäni lopettanut terapian jo jonkun aikaa sitten ja ajatus näistä viimeisistä käynneistä tuntuivat juoksemiselta betonilenkkarit jalassa, ja uhosin jo etten ole tulossa tammikuussa. Menin kuitenkin jokaiseen käyntiin ja nyt se on ohi. Elämässäni vapautuu hurjasti kaistaa muuhun. Ei pelkästään se 4,5 tuntia mikä siirtymiin ja terapiaan viikossa on mennyt, vaan se aika mitä olen käyttänyt terapiaan valmistautumiseen ja siitä palautumiseen.
Meistä moni opettelee elämään, mutta siihen ei koskaan opi. Elämä on sitä opettelua. Jokainen hetki on elämää. Minä en ole koskaan valmis. Olen etsinyt elämääni rutiinia ja järjestystä, vaikka elämä on kaaosta. Olen ahdistunut pienistäkin muutoksista. Olen koittanut optimoida elämääni, kun samalla jokainen hetki on sitä elämää. Jokainen hengitys, paskalla käynti ja puhelimen tuijottaminen on sitä elämää. Jokaisen hetken ei tarvitse olla merkityksellinen. Jokaisen asian mitä teen ei tarvitse olla opettavainen tai kehittävä. Joskus voin vaan olla ja pelata koska nautin siitä. Joskus voin vaan olla tekemättä mitään, koska en jaksa. Tai vaikka jaksaisin. Voin liikuttaa kehoani, koska tuntuu että tarvitsen liikettä. En siksi, että se olisi tavoitteellista tai haluaisin laihtua.
Parasta aikaa elämässäni oli kun olin yliopistossa. Kaipaan usein tuota aikaa. Olen tunnistanut, että kaipaan sitä, että minulla oli selkeä maali. Joku selkeä suunta mitä kohtaan tein töitä. Valmistuminen. Haaveilen opiskelemaan lähtemisestä sen takia, että saisin ulkopuolelta määritellyn suunnan elämälleni. Jonkun ulkopuolelta määritellyn kiintokohteen, jonka eteen tehdä töitä. Tiedän kuitenkin, että minulla ei ole voimavaroja siihen, eikä tarvetta eikä oikein edes kiinnostusta. En tarvitse maisterin tutkintoa. Koitan siis etsiä maaleja ja suuntia sisältäni. Ymmärrän nykyään, että mistä tuo tarve johtuu ja voin syvemmin tutkia miten sitä täyttää ilman että aloitan uutta tutkintoa tai opiskeluja.
Olen jättänyt päihteet jo yli kuusi vuotta sitten. Sosiaalisen median käyttöä olen vähentänyt radikaalisti. Koen ihmisten kanssa viestittelyn raskaana, koska unohdan ihmisten olemassaolon ja kesken viestinkirjoittamisen saatan saada “ooh shiny” -hetken, joka johtaa siihen, että unohdan vastata viestiin. Onneksi elämässäni on ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän. Minulla ei ole energiaa aktiivisesti ylläpitää kauhean montaa ystävyyssuhdetta, joten olen äärimmäisen kiitollinen niistä ystävistä, joiden kanssa aina välillä kohdataan ja leikki jatkuu siitä mihin se viimeksi jäi. Menee siinä kuukausi, vuosi tai kymmenen vuotta.
Moni meistä pyrkii etsimään tasapainoa elämään optimoimalla ja poistamalla kitkan. Mutta ehkä tasapainoinen elämä ei ole tasapaksua. Tasapainoinen elämä, elämä jota minä haluan elää, antaa sopivassa tasapainossa haasteita, kipua ja onnea ja lepoa. Ihmisen ei tarvitse tuntea olevansa kokoajan onnellinen, mutta ei myöskään kokoajan pidä olla paha olla. Asioiden pitää tuntua erilaisilta. Ruoan ei tarvitse olla joka aterialla kaikilta ravintoarvoilta täydellistä, jos kokonaiskuvassa saat kaikki tärkeät ravintoaineet. Jokaisen päivän ei tarvitse olla hyvä. Jokaisen päivän ei tarvitse olla tuottava. Kunhan kokonaiskuvassa saan tarpeeksi aikaan ja tarpeeksi lepoa.
Elämä on heiluri, jonka viisari kulkee raskaan ja kevyen välillä raivokkaasti. Koitan päästä siihen, että keskiarvoisesti aamulla herätessä en tunne kokoajan tukehtuvani siihen, miten väsynyt olen ja miten raskaalta kaikki tuntuu.