Joskus mietin itsekin olenko liian herkkä politiikkaan. Olen herkkä. Itken helposti, niin hyvistä kuin huonoista asioista. Kello on vähän yli puolen päivän ja olen itkenyt jo kahdesti tänään.
Itkeminen on minulle tapa purkaa tunteita. Toisille se on urheilu. Vuosien varrella olen löytänyt useita tapoja käsitellä tunteita, mutta ei mikään niistä ole niin hyvä kuin hyvä itku. Pitkään häpesin herkkyyttäni, mutta nykyään näen sen voimavarana politiikassa.
Minun politiikkaa ohjaa empatia. Empatia eläimiä, luontoa ja ihmisiä kohtaan. Politiikan kohteena minulla on ne, joiden ääni ei pääse kuuluviin. Luonto. Eläimet. Vähävaraiset. Huonommassa asemassa olevat ihmiset.
Vuonna 2019 vaalitoreilla Feministisen Puolueen kampanjaa tehdessä (omien sanojensa mukaan) hyvätuloinen valkoinen mies kysyi minulta, että mitäs meillä on tarjota hänelle? Miten voimme parantaa hänen asemaansa? Tämä kohtaaminen on jäänyt mieleen, sillä se selkeytti omia ajatuksiani politiikasta.
Minä haluan tehdä politiikkaa, josta me kaikki ja etenkin heikommassa asemassa olevat hyötyvät. Mä olen itse hyvätuloinen ihminen ja voisin toki tehdä itsekästä politiikkaa. Orivedellä on jo korkeat kunnallisverot, voisin ajaa niiden laskua. En aja. Työterveydessä asioivana enhän minä tarvitse julkista terveysasemaa Orivedellä. Miksi sitten haluan suojella sitä, että pienempien kuntien ja kaupunkien terveysasemat pysyvät?
Yhdellä sanalla. Empatia. Haluan, että niillä joiden on hankalampi päästä Tampereelle on mahdollisuus päästä terveysasemalle lähellä.
Olenko liian tunteellinen politiikkaan? Ehkä. Aionko silti taistella näiden asioiden puolesta? Totta vitussa.
Leave a Reply